Viime aikoina olen alkanut ajatella entistä enemmän sitä, miten paljon koirasta on vaivaa. Sellainen sana kuin ”kärsimys” välähtää mielessäni usein, kun katselen ihmisiä koiriensa kanssa tai kun itse hoidan koiran omistajan velvollisuuksia.
Mietitäänpä normaalia päivää koiran kanssa. Aamulla heti herättyään pitää lähteä käyttämään koira lenkillä. Se on mukavaa silloin, kun on hyvä sää ja paljon aikaa nauttia ulkoilusta, mutta yleensä on kuitenkin vähemmän hyvä sää ja kiire. Lenkitys on siis jossain määrin pakkopullaa ja niinpä siis kärsimystä.
Lenkin jälkeen tulen kotiin, koira on yleensä likainen ja se pitää pyyhkiä/kuivata. Ei jaksaisi. Kärsimystä.
Lähden töihin. Katson, että koiralla on vettä ja kaikki hyvin. Tulee huono omatunto, kun koira joutuu olemaan yksin pitkän päivän. Kärsimystä.
Tulen väsyneenä töistä. Ensimmäisenä tapaan koko päivän kotona voimia keränneen koiran, joka haluaa energisenä pitkälle lenkille. Lähden lenkille väsyneenä. Kärsimystä.
Tulen kotiin lenkiltä, puhdistan koiran. Itselläkin on kauhea nälkä, mutta ensin ruokaa ja lisää vettä koiralle. Juttelen koiralle paljon, jotta se ei tuntisi oloaan yksinäiseksi, nyt kun se vihdoin sai omistajansa kotiin. Lisäksi koiraa pitäisi välillä harjata, leikata kynsiä ja muuta, mikä useimmiten tuntuu velvollisuudelta. Kärsimystä.
Tällainen on päivä, kun kaikki menee hyvin. Jos menee huonosti, joudun käyttämään koiraa lenkillä kesken yötä, siivoamaan oksennuksia tai ripuleita lattialta, työntämään koiran suuhun väkisin lääkettä jota se inhoaa, tai pelätä sen hengen edestä, jos se on saanut suuhunsa jotain myrkyllistä, kuten purkkaa tai tummaa suklaata. Lisäksi koiran omistajan on imuroitava vähintään pari kertaa viikossa, ellei halua elää tasaisen karvakerroksen peittämässä asunnossa. Lomalle lähtö on aina vaikean takana, ketä tällä kertaa uskaltaisi pyytää koiravahdiksi? Kärsimystä.
Kun aamutuimaan näen ihmisen kaatosateessa kävelyttämässä koiraansa, tulee väkisin mieleen, että siellä on joku taas kärsimässä. Tai kun joku vihaisena huutaa koiralleen lenkillä, että ”onko aivan pakko vetää”.
Lähes kaikki koiran hoitotoimet ovat siis mielestäni kärsimystä. Filosofiani mukaan elämässä on tavallaan yhtä paljon onnea kuin kärsimystäkin. Mitä enemmän kärsimystä, sitä pienemmistä asioista kokee onnea. Tämän teorian mukaan olisi toisaalta aivan sama ostaa koiran sijasta kidutustuoli, jossa istuisi päivittäin muutamaan otteeseen. Tuolissa istumisen jälkeen kaikki muu tuntuisi taas paljon mukavavammalta. Se olisi sikäli myös helpompaa, että kidutustuolille ei tarvitsisi hankkia matkan ajaksi hoitajaa, eikä sen yksin kotiin jättämisestä tarvitsisi kantaa huonoa omatuntoa.
Miksi minulla siis edes on koira? On oltava jotain, mikä hyvittää kaiken.
Kaikesta kärsimyksestä huolimatta, kun koira on taas kerran syönyt pakkauksen särkylääkkeitä, sitä lähtee mukisematta keskellä yötä metsästämään apteekista hiilitabletteja lääkkeeksi, koska koiran menettämistä ei halua edes ajatella. Ei edes niinä hetkinä, kun koiranomistajien vertaistukiryhmän perustaminen tuntuisi olevan paikallaan.
Kävin lueskelemassa.= )
Veit sanat suusta, todella!!