Se mitä ajattelin viime yönä

Viime yönä heräsin enkä meinannut millään saada uudestaan unta. Kuuntelin Tessan kuorsausta, ja ajattelin sen olevan onnekas mahtavine unenlahjoineen; se nukkuu päivällä, illalla ja vielä yölläkin. Mitä enemmän alkaa sängyssä ajatella, sitä vaikeampi on saada unta. Jostain syystä aloin kuitenkin miettimään Tessan elämää, onko se onnellinen. Ajatus siitä, että Tessa olisi onnekas saadessaan nukkua niin paljon, kääntyi mielessäni päälaelleen. Voiko koira olla onnellinen silloin, kun se tekee jotain sellaista, mitä se ei luonnonvaraisena tekisi? Jos koirat eläisivät vapaana luonnossa, tuskin ne nukkuisivat päivät pääksytysten kieppeinä koloissaan. Ne juoksentelisivat, painisivat kavereiden kanssa, jahtaisivat jäniksiä, etsisivät ruokaa.

Tietenkin Tessaa aktivoidaan ja sen elämään koitetaan saada virikkeitä niin paljon kuin suinkin mahdollista. Tessa saa käydä paljon lenkillä ja se saa olla joka päivä vapaanakin. Se pääsee säännöllisesti telmimään koirakavereiden kanssa ja joka päivä sen kanssa touhutaan sisällä jotain, esimerkiksi heitellään palloa. Sen kanssa jäljestetään ja tehdään nouto- ja tottelevaisuusharjoituksia. Mutta siltikin, suuren osan päivästä Tessa nukkuu.

Vaikka kuinka rakastaisi koiraansa ja tekisi kaikkensa sen onnellisuuden eteen, pystyykö ihminen ikinä tarjoamaan koiralleen sellaista elämää, johon se on luotu? Vai onko koira sittenkin juuri omimmillaan ihmislaumassa?

Tällaisten mietteiden keskellä lohduttaudun sillä, että aikoinaan, joskus 10000 vuotta sitten, koirat ovat itse hakeutuneet omasta halustaan ihmisten luokse. Siitä on pikkuhiljaa saanut alkunsa koiran ja ihmisen yhteinen taival. Pitkä yhteiselo ihmisen kumppanina on kehittänyt koirasta hyvin ainutlaatuisen eläimen, jota on syytä arvostaa.

Kommentoi kirjoitusta