Tessan keittiössä

Olipa kerran aika, jolloin Tessa ajatteli aina ruokaa. Tuota aikaa kesti kaksi ja puoli ensimmäistä Tessan elinvuotta, ja sinä aikana koira söi aivan kaiken mitä sen kuppiin laitettiin, makua ikinä kyseenalaistamatta.

Sitten tuli aika, kun aamuruualla Tessan katse alkoikin harhailla sen oman ruokakupin sijaan ihmisten aamupalassa; juustossa, kinkussa, voileivissä. Aluksi Tessa tyytyi vain katselemaan paremman ruuan perään, mutta sitten eräänä aamuna se hylkäsi oman ruokakuppinsa kokonaan parin suullisen jälkeen, ja siirtyi kerjäämään ihmisten ruokaa.

Tessan jatkuvaa mielenkiinnottomuutta omaa aamuruokaansa kohtaan katseltiin viikon verran, kunnes siirryttiin kahdesta ateriasta yhteen ateriakertaan päivässä. Sen jälkeen koiralle on taas maittanut ruoka entiseen malliin.

Tästä heräsi kysymys, voiko koira kyllästyä ruokaansa? Tessa on syönyt lähes koko elämänsä samaa kuivamuonaa ja samaa koiranmakkaraa, joten ihmismielessä ajatus kyllästymisestä tuntuisi järkevältä. Mutta ihmismieli ei useinkaan ole koiran mielen kaltainen. Arvoitukseksi jää, kyllästyikö Tessa, vai eikö sillä vain ole enää aamuisin niin nälkä. Joka tapauksessa yksi ateriakerta päivässä tuntuu riittävän hyvin. Ja taas kelpaavat entiset pöperöt. Mutta olisikohan silti joskus järkevää vaihtaa kuivamuonan merkkiä kokonaan; kuinkahan paljon koira välittää ruokansa mausta ja vaihtelevuudesta?

Kommentoi kirjoitusta