Aina se ei ole herkkua…

…ja joskus se on hyvin kaukana siitä. Koiran omistaminen nimittäin. Valaisen asiaa parilla esimerkillä.

Meillä on tapana käydä lenkillä lähimetsän pururadalla, jossa Tessa juoksentelee yleensä vapaana. Joskus on hetkiä, jolloin Tessa on pidempään poissa näkyvistä, eikä meinaa tulla vaikka sitä kutsuisi. Kun se sitten muutaman kutsuhuudon jälkeen pyyhältää luokse, sen suu haisee usein aivan kamalalta, suoraan sanottuna pa***lta. Ja vieläpä ihmisen sellaiselta (koiran jööti ei haise NIIN pahalta).

Koirien mieltymystä kyseiseen aineeseen ei voi ymmärtää.. Ja toinen mikä ihmetyttää on se, että kuka sinne lenkkipolulle oikein vääntää? Eivätkö lenkkeilijät pysty pidättelemään kotiinsa saakka? Sen vielä ehkä ymmärtäisi, että äärimmäisen hädän yllättäessä olisi pakko mennä.. mutta kun näiden metsästä löytyvien ”aarteiden” ympärillä on käytettyä vessapaperiakin. Jos hätä kesken lenkin on niin todennäköinen, että otetaan oikein vessapaperitkin taskuun, niin eikö sitä jo kannattaisi käydä kotona pöntöllä ennen lenkkiä…

Ja sitten toinen esimerkki. Eräällä lenkillä Tessa kantoi keppiä suussa, niin kuin sillä on usein tapana kantaa. Se kanteli sitä oikein ylpeän näköisenä. Hetken päästä huomasin, että keppi alkoi oudosti taipua kummastakin päästä. Asiayhteydestä voikin jo päätellä, miksi ”keppi” osoittautui. Jäätynyt pökälehän se oli, joka alkoi suussa sulamaan. Nam ;)

Kommentoi kirjoitusta